Hunkeri

Matti Huovinen on kirjoittanut v. 1998 Hunkerin saaren historiasta.
Sivun ylläpitäjä on lopuksi lisännyt lyhyen katsauksen tähän päivään.

Matti Huovinen: HUNKERIN HISTORIAA 9.8.1998

Hunkeri on noin 37 hehtaarin suuruinen autioluoto Merimaskun kunnan lounaisosassa, aivan Velkuan ja Rymättylän kuntien rajalla. Hunkeri on ikimuistoisista ajoista asti kuulunut Merimaskun seurakunnalle. Seurakunnan omistuksessa on myös pääosa Liettisten saaren länsipuolesta, sekä Pikku-Haapaluoto.
Hunkerin saaren luontoa hallitsevat kaksi suurta ulappaa, pohjoisessa Yllänpäänaukko, ja etelässä Laisaarenaukko. Navakalla tuulella ei pienillä soutuveneellä ei ole hyvä lähteä ylittämään näitä vesiä, joissa aallot voivat yltyä myrskyksi asti.
Hunkerin saaren suurempi pohjoisosa on kalliosta, luonnontilaista metsikköä. Saaren pienempi, pitkänomainen eteläosa on nimeltään Lohi. Lohen kanta-asukkaita ovat muurahaiset, joita Lohessa on paljon. Kesäaikaan on Lohessa kulkea saappaat jalassa, etteivät muurahaiset kovin pahasti pääse puremaan.
Hunkerin saaren keskikohta on nimeltään Lohen Haikka. Lohen Haikka on matalaa hietikkoa. Hunkeri kuuluu ilmeisesti samaan geologiseen  hiekkamaaperä-alueeseen kuin Iskola. Iskolan pellothan ovat tunnettuja hyvinä, hiekkaisina perunapeltoina. Vaikka Hunkerissa sataisi paljonkin vettä, hiekkamaa imee veden ja kosteuden nopeasti. Hunkerissa ei ole koskaan tarvinnut tarpoa kurassa eikä liejussa eikä savessa. Hunkerista on kesällä helppo löytää kuiva istumapaikka. Tosin rantakalliot voivat kesäiltanakin olla kylmiä, ja sen takia on hyvä käyttää istuma-alustaan.
                                                                                                                                        
Lohen eteläkärki on nimeltään Kivinokka. Rantavesi Kivinokan edustalla on matalaa kivikkoa, joka veneellä kuljettaessa on kierrettävä riittävän kaukaa. "Pitää kunnioittaa tätä nokkaa" ( Reino Suominen), muutoin vene helposti saattaa karahtaa kiville. Moottoriveneet Iskolan ja Liettisten välillä ovat kuitenkin aina voineet kulkea Kivinokan ja Pihlajakarin välistä, joissa on pienelle veneelle riittävän syvä rauma. Seurakunnalle myös kuuluva kaunis Pihlajakari kasvaa komeita, tuulentuivertamia mäntyjä.
Hunkeri on ollut ammoisista ajoista alkaen aivan luonnontilassa, luonnon helmassa. Hunkeria on aina suojeltu, ilman mitään virallisia sopimuksiakaan, jo ennen kaavan tekemistäkin. Hunkeri on vihreää niittyä, kalliota, pensaikkoja, metsikköjä ja joutomaata. Rannat ovat erikoisen kauniit, ja nykyisin on saaren itärannalla purjeveneille hyviä ankkuripaikkoja. Pienille moottori- ka soutuveneille on myös itärannalla suojaisa ranta. Saari on ollut pääasiassa ihan käyttämätön, yksinäinen ja hiljainen saari, jossa ei ole ollut laituria eikä vesiliikennettä. Asuntoja Hunkerissa ei ole ollut, tuskin milloinkaan.
Kalastus Hunkerin lähivesillä on ollut paikallisille ammattikalastajille tärkeä elinkeino. Merimaskun seurakunta omistaa huomattavan laajat vesialueet Liettisten ja Hunkerin ympäristössä. Kun yhteiset vesialueet ovat jakamattomat, ei seurakunta ole katsonut voivansa vuokrata vesiään muille kuin ammattikalastajille, jotka ovat seuraaviksi suurimpia, näiden yhteisten vesialueiden omistajia. Tästä vuokraamisesta on seurakunnalle ollut se etu, että Liettisten väki on seurakunnan puolesta toiminut epävirallisena "talonmiehenä" Hunkerissa. Olemme voineet luottaa siihen, että Liettisten perhe on pitänyt silmällä myös Hunkeria, ettei siellä pääse tapahtumaan mitään sopimatonta eikä asiaankuulumatonta.

Menneinä vuosikymmeninä Hunkeria on käytetty kesäaikana kotieläinten laitumena. Lehmät ovat käyneet täällä laitumella, samoin hevoset. Lehmiä piti tietysti käydä veneellä joka päivä lypsämässä. Eläimet kuljetettiin keväällä saareen ja syksyllä saaresta takaisin kotiin suurilla silakkaruuhilla. Talvella metsästäjät pitivät Hunkeria jäniksenmetsästyksen ihannepaikkana. Täällä on ollut paljon jäniksiä.
Hunkerista on 1930- ja 1940-luvuilla monina talvina kaadettu polttopuita Merimaskun kirkon ja Merimaskun pappilan lämmittämiseen. "Täält´ maasta kaadettiin puita ja vietiin Merimaskuun" (Kaino Raivonen). Merimaskun kirkkoahan lämmitettiin vuoteen 1953 saakka haloilla. Kirkkosalissa oli vastakkaisissa kulmissa kaksi suurta kamiinaa, jotka pitivät kirkon pakkasellakin lämpimänä. - Hyvänä talvena, siis kovalla pakkasella, mikäli jää kesti, polttopuuta kuljetettiin siis Hunkerista Iskolan kautta kirkonkylään. Kuljetus hoidettiin aikaisemmin hevosilla. Ainakin Väinö Lehtonen (1905-1982), Oskari Luotonen ( 1898-1984), Asser Virtanen (1907-) ja Pauli Virtanen (1914-1993) ovat tässä työssä olleet, välillä viidelläkin hevosella yhtaikaa. Yhteen hevoskuormaan saattoi mahtua kolme mottia halkoja.
Sotien jälkeen polttopuuta kuljetettiin muutamina talvina myös traktorilla. Kun jää oli tarpeeksi paksua, se saattoi kestää jopa vanhanaikaisen, pienen traktorin, jos nimittäin jää oli riittävän paksua joka kohdasta. "Täytyy tietää virtapaikat" (jotka ovat heikkoja kohtia jäässä, Kaino Raivonen). - Nythän ovat monet viimeksi kuluneet talvet olleet niin leutoja, ettei jää kestänyt edes ihmistä. 1940- ja 1950-luvuilla saattoi jonakin talvena olla toisinaan 50 senttiä taikka jopa 60 senttiä paksu jää; ennätys lienee ollut eräänä sotatalvena, jolloin mitattiin paikoitellen jopa 80 sentin paksuja kohtia.
Paljasjalkaiset saaristolaiset parhaiten tietävät, mitä reittiä pitkin talvisilla jäillä on parasta kulkea. Jäät voivat olla arvaamattomia. Jäähän voi helposti lohjeta railoja, taikka jäähän saattaa tulla pullistumia, jotka eivät kestä jalalla astumista. Joskus ei jäälle voi mennä ollenkaan. On edelleenkin aina parasta kysyä paikallisilta asukkailta neuvoa, ennen kuin aikoo lähteä jäälle.

Paitsi Hunkerista myös Liettisten saaresta kuljetettiin sekä polttopuita, mutta myös propsia, tukkia ja kuljettaminen saattoi joskus tapahtua myös vanhanaikaisilla, pienillä kuorma-autoilla, jos voitiin olla täysin varmat jään kestävyydestä.
1930-luvulla naapurisaaren, Yllänpään isäntä, kalastaja Oskari Raivonen (1889-1959) oli saanut seurakunnalta luvan hakata halkoja Hunkerista. Niinpä hän saattoi kaataa Lohesta isoja mäntyjä, joita sahattiin justeerisahan kanssa; oksatkin olivat "kauhioita" (valtavan suuria).
Seurakunta olisi kovin kiitollinen jos vapaaehtoiset "keräisivät kapuloita", toisin sanoen korjaisivat talteen maastosta polttopuuksi kelpaavia oksia. Se olisi metsänhoidollisesti hyvä teko, paikat tulisivat siistimmiksi, ja leiriläiset saisivat keittokatokselle polttopuuta. Polttopuuta saisi keittokatoksessa olla varastossa vaikkapa enemmänkin. Tällaista töitä voitaisiin tehdä vaikka talkoilla. Paljas hako saa kyllä jäädä maastoon, minne se aikanaan lahoaa.
Erikoisena muistona kerrotaan, että sodan jälkeen joku naantalilainen mies oli eräänä syksynä salaa, ilman lupaa ruvennut keittämään Hunkerin metsien piilossa pontikkaa, siis kotikeittoista alkoholia. Sehän oli luvatonta, ja kun asia tuli tietoon, konstaapeli Viljo Sahlsten kävi hävittämässä tämän luvattoman tehtaan ja kaatamassa valmiit pontikkajuomat maahan. - Asianomainen mies taisi saada rangaistukseksi sakkoja.

Seurakunnan kesäleirejä on Hunkerissa pidetty alkaen vuodesta 1973, jolloin pastori Matti Huovinen ja nuorisoohjaaja Reino Merikallio pitivät ensimmäisen poikaleirin. Poikaleiri pidettiin myös kesällä 1974. Tytöt pääsivät mukaan kesällä 1975, ja siitä alkaen on näitä poikien ja tyttöjen kesäleirejä pidetty Hunkerissa kesäisin.
Hunkerissa oppii aistimaan kaikki neljä vuodenaikaa herkästi. Kymmenet, jopa sadat lapset ovat päässeet haistamaan raikasta meri-ilmaa, oppimaan leiriytymistaitoja, purjehtimaan, uimaan, pelailemaan pallopelejä, osallistumaan pikku kilpailuihin, laulamaan nuotiolauluja, leikkimään nuotioleikkejä ja nauttimaan kesästä. On tehty mustikkaretkiä, joilla on kerätty mustikkakeiton ainekset. Viime vuosina on järjestetty erilaisia luontopolkuja, joiden tehtävärasteilla on opittu uusia asioita luonnosta. Kun saaressa on muurahaiskekoja, on "Keonkierto" tullut suosituksi luontopoluksi. Myös Hunkerin leirikirkko on tullut tutuksi, ja siellä on pidetty Jumalanpalveluksia; onpa siellä toimitettu kerran aivan oikea avioliittoon vihkiminenkin.
Hunkerissa lapset oppivat huolehtimaan itsestään ja kavereistaan. Hunkerissa oppii kunnioittamaan merta ja luontoa sekä elämään luonnon ehdoilla. Kavereista on aina huolehdittava hyvin, ja varsinkin uimarannalla ja merellä, ettei pääse tapahtumaan mitään ikävää. Veneeseen mentäessä on pelastusliivit aina laitettava päälle. Toivottavasti ei milloinkaan pääse tapahtumaan mitään kauheata hukkumisonnettomuutta. Uimataitoa, hengenpelastus- ja ensiaputaitoja on jatkuvasti hyvä opetella. Ukkos-ilmalla ei pidä mennä merelle eikä maissa korkealle kalliolle, ei suuren puun alle eikä sähköpylvään tai sähkölinjan lähelle. Telttaa ei saisi pystyttää sähkölinjalle eikä pylvään lähelle.

Kesäleirien johtajat ovat olleet pääasiassa vapaaehtoisia isiä tai äitejä. Seurakunta lausuu heille suoritetusta vapaaehtoisesta työstä ja vastuunkantamisesta parhaat kiitokset.
Hunkeriin rakennettiin vuonna 1989 noin 30 neliömetrin suuruinen keittokatos, sekä vuonna 1994 noin 40 neliömetrin suuruinen saunarakennus, molemmat seurakunnan kustannuksella, mutta paljolti talkootyönä. Nämä rakennukset ovat antaneet leireille tiettyä turvallisuutta. Seurakunta lausuu tekijöille parhaat kiitoksensa.
Hunkerin järjestyssäännöiksi on laadittu luonnos, jonka pääkohdat ovat: 1) Älä polta saarta.2)Älä katko eläviä puita. 3) Jätä muurahaiset ja pesät rauhaan. 4) Minkä tuot, sen viet - älä roskaa. 5) Tee jokin vastapalvelus, siivoamista aina riittää. 6) Kalastusoikeuden voi myöntää vain kalastuskunta. 7) Kaivovettä ei suositella juomavedeksi keittämättä. 8) Saunamökin käyttäjän säännöt.

Seurakunta toivoo, että koko Hunkeri saisi pysyä luonnonontilaisena puistona, leiripaikkana ja seurakunnan yhteisenä virkistäytymispaikkana. Yksityisille ihmisille ei Hunkerista tontteja pitäisi myydä. Hunkeria ei pitäisi "kehittää" niin, että luonnontilainen tuntu katoaisi. On tärkeää, että jossakin vielä on jäljellä aitoa ja turvallista, miellyttävää ja virkistävää luontoretkeä ja leiriä.
    
HUNKERI TÄNÄÄN
Matti Huovisen vuonna 1998 laatiman ”Hunkerin historiaa” kirjoituksen jälkeen on Merimaskun seurakunnassa tapahtunut paljon. Suuri muutos tapahtui 1.1.2009 jolloin Merimaskun seurakunta muodosti Rymättylän ja Naantalin seurakunnan kanssa yhdessä Naantalin seurakuntayhtymän. Tällöin myös Hunkerin saari sekä tekstissä mainitut vesialueet siirtyivät seurakunnan omistuksesta Naantalin seurakuntayhtymän omistukseen. Kuitenkin niin, että pääasiassa saari on edelleen Merimaskun seurakunnan ja sen yhteistyötahojen, kuten Merimaskun Reimareiden käytössä.

Seurakuntayhtymä vastaa nyt myös ympäristötyöstä; seurakuntayhtymän asiantuntijoiden muodostama ympäristöryhmä vastaa Kirkon ympäristödiplomin tuomien velvoitteiden noudattamisesta sekä opastaa tarvittaessa kaikissa ympäristöasioissa, myös Hunkerin osalta. Tekstissä mainittu järjestyssääntö luonnos on hyvä pitää mielessä vielä tänäkin päivänä.

Vaikka Hunkerin isäntä on vaihtunutkin, seurakunta voinee vielä tänäkin päivänä yhtyä toiveeseen Hunkerin pysymisestä ”luonnontilaisena puistona”.  Eikä tähän asioiden tilaan ilman Merimaskun seurakunnan suostumusta muutosta voi tehdäkään.

Naantali 3.4.2017
Jorma Laine, toimistosihteeri
Merimaskun seurakunta                                                                                                                                                

Naantalin seurakuntayhtymä